LIITO 1/2020 pääkirjoitus: Mittaaminen on taitolaji

Sana ’mittaaminen’ herättää liikunnan yhteydessä käytettynä monenlaisia ajatuksia. Useilla ensimmäinen mielikuva on toinen toistaan kiinnostavammat tekniset vempaimet, joilla liikkumisen kestoa, intensiteettiä, matkaa tai muuta seikkaa voi analysoida. Toisilla sanasta tulee mieleen henki kurkussa juostu Cooperin testi tai liikuntatunnilla joskus vuosikymmeniä sitten koettu häpeä.

Miksi esimerkiksi kielellisen tai matemaattisen osaamisen mittaamisen koulussa kyseenalaistaa vain harva, mutta suhtautuminen motorisen osaamisen tai toimintakyvyn mittaamiseen saattaa olla hyvinkin intohimoinen – puolesta tai vastaan? Miksi mittaaminen liikunnassa herättää tunteita?

Liikunnassa mittaaminen menee niin sanotusti ihon alle. Kun mitataan kehoa ja sen suorituskykyä, mitataanko samalla myös hitusen ihmisyyttä?

Vaikka mittaamista tekisi vain itselleen, pieni ääni pään sisällä saattaa kysyä: olenko tarpeeksi? Olenko tarpeeksi nopea, voimakas, kestävä? Täyttyikö itselleni asettama aktiivisuuden tavoite 100 prosenttisesti? Olinko tänään tarpeeksi?

Liikuntatunneilla mittaaminen on nykypäivänä sivuroolissa. Moven lisäksi koululiikunnassa ei ole välttämätöntä mitata yhtään mitään. Eikä Movekaan ole osa liikunnanopetusta, vaan sisältyy viidennellä ja kahdeksannella luokalla tehtäviin laajoihin terveystarkastuksiin. Fyysisen toimintakyvyn tasoa ei ole saanut käyttää arvioinnin perusteena enää moneen vuoteen.

Mittaaminen motivoi kuitenkin monia. Liikuntatunnilla monesta oppilaasta on kiinnostavaa seurata vaikkapa sitä, miten oma syke käyttäytyy erilaisissa harjoituksissa tai miten eri liikuntamuodot kerryttävät eri tavoin askeleita. Oman kehityksen tekeminen näkyväksi tuloksia muistiin laittamalla konkretisoi harjoittelun merkitystä oppimiselle ja toimintakyvyn kehittymiselle.

Parhaimmillaan mittaamista voidaankin käyttää pedagogisena työkaluna, joka paitsi motivoi harjoitteluun, myös auttaa ymmärtämään motorista oppimista ja kehon toimintaa kuormituksessa.

Oppilaiden kokemuksista liikuntatunneilla tehtävistä mittauksista, esimerkiksi Movesta tai sykeohjatuista liikuntatunneista, on toistaiseksi saatavilla vain vähän tutkimustietoa. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että mittaaminen ei aiheuta oppilaissa ahdistusta, mikäli tunnin ilmapiiri on tehtäväsuuntautunut ja omaan kehittymiseen keskittyvä.

Opettajien mittaamisasenteita selvittäneessä pro gradussa (Luokkanen & Turunen 2019) havaittiin, että yli puolet kyselyyn vastanneista (82 vastaajaa 139:stä) perusopetuksen opettajista suhtautui Move-mittauksiin kielteisesti. Kielteinen suhtautuminen oli yhteydessä siihen, että mittausten tuloksia ei huolehdittu terveydenhoitajalle, eikä tuloksista keskusteltu huoltajien kanssa. Mittaamisen keskeinen tavoite jäi siis näiden opettajien oppilailla ainakin osin täyttymättä.

Onkin tärkeää, että jokainen liikkumista mittaava opettaja käy itsensä kanssa eettisen kehityskeskustelun: millaisia tunteita mittaaminen minussa herättää ja miksi? Mitä ja miksi minä mittaan tai jätän mittaamatta? Miten käytän mittaustuloksia vai käytänkö mitenkään? Miten otan huomioon sen, että oppilaani tunteet ja ajatukset mittaamista kohtaan saattavat olla aivan erilaiset kuin omani? Ja miten huomioin sen, että samassa opetusryhmässä voi olla mittaamiseen hyvin eritavoin suhtautuvia oppilaita?

Jos opettaja ei tiedosta omia asenteitaan ja tunteitaan mittaamista kohtaan, häneltä voi jäädä tunnistamatta ja huomioimatta opetuksessa oppilaan tunteet. Mittaamiseen negatiivisesti suhtautuva opettaja jättää helposti hyödyntämättä sen potentiaalin, mikä mittaamisen pedagogisella käytöllä voisi olla. Toisaalta taas mittaamiseen myönteisesti tai ongelmattomasti suhtautuvalta opettajalta voi jäädä ymmärtämättä oppilaan pelko ja ahdistus niillä liikuntatunneilla, kun mittaamista hyödynnetään opiskelun tukena.

On tärkeää, että jos liikunnassa jotakin mitataan, se tehdään oppilasta liikuntaan innostaen ja oppilaan tunteet huomioiden.

Terhi Huovinen
päätoimittaja